Kuulin tässä taannoin suomalaisen elokuvan yhdeltä kirkkaimmista tähdistä eli Outi Mäenpäältä hienon tarinan näyttelemisestä. Mäenpää esitti tarinan Ylen ohjelmassa nimeltä Mestari. Vanha japanilaisen Kabuki-teatterin mestari oli jäämässä eläkkeelle. Hän oli erityisen tunnettu liikesarjastaan "Katso kuuta". Ennen viimeistä esitystään hän päätti opettaa liikkeen kahdelle oppilaalleen. Illan esityksen jälkeen innokas yleisö tuli kehumaan oppilaita. Ensimmäistä kehuttiin hänen kauniista ja taitavasta elehdinnästään. Toiselle ei kukaan sanonut mitään, mutta yksi katsoja mainitsi, että eipä ole tullut ennen katsoneeksi kuuta kesken esityksen.
Tarina kertoo mielestäni jotain hyvin olennaista teatterin ja sen esittämisen suhteesta. Itse ainakin toivon, ettei esityksen jälkeen minua tai näyttelijöitäni tulla kehumaan taidoistamme. En tee teatteria, jotta saisin tuoda esiin omaa taitavuuttani. Teatteria - ja taidetta yleensä - pitää tehdä ainoastaan tarinoiden takia. Näiden tarinoiden avulla voi koskettaa yleisöä, saada sen ajattelemaan ja parhaassa tapauksessa, jopa muuttamaan toimintaansa parempaan suuntaan.
Juuri tätä ajatusta Suomessa edustavat ennen kaikkea Kaurismäen veljekset. Heidän elokuviensa minimalistinen näyttelijäntyö tuo esiin vahvat tarinat. Kunnioitan tällaista nöyryyttä näyttelijöiden ja ohjaajan puolelta. Tästä kunnioituksesta johtuu myös yhdistyksemme nimi Arvottomat, jonka olemme ottaneet Mika Kaurismäen samannimisestä elokuvasta.
Ensi kesänä Myllykolussa tullaan näkemään nöyryyttä Runarin ja Kyllikin tarinan edessä. Kukaan ei kuitenkaan halua nähdä nöyristelyä, joten onneksi Jussi Kylätaskun tarina kertoo ihmisen raadollisuudesta röyhkeästi. Niin röyhkeästi kuin vain totuudesta voidaan kertoa.
Tarinan edessä nöyränä
Antti Kilpjärvi
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti