Intiimejä hetkiä

Ensimmäinen harjoitus. Melko tyhjentävä kokemus. Läsnä vain ohjaaja ja vastanäyttelijäni. Pieni ja tunnelmallinen ullakkotila. Hankala tiivistää sanoiksi koko harjoituksen tapahtumia ja tuntemuksia, verbalisoituina jokseenkin sekavia.
Aloimme käydä yhden kohtauksen kautta läpi koko Runarin (ja Kyllikin) tunneskaalaa. Yksi tuntemus kerrallaan, surusta aina vihaan ja häpeään, päätyen lopulta jopa sävyttämään niitä toisiinsa. Aitoja, vahvoja tunteita. Se veti kertakaikkiaan hiljaiseksi. Antin tavassa ohjata, on selvää että hahmon nahkoihin on uitava jopa vaarallisen syvälle. Nyt jo oli selvästi nähtävissä, millä tavoin Runarin hahmo ja sisin käy ylle. Kävin itse mielikuvin läpi nöyryytyksiä ja ja häpeällisiä muistoja, joita koin Runarin kohdalle osuneen. Paljon se mies joutuu tarinassa harteillaan kantamaan, se kävi jo selväksi.

Ohjaajan roolit ja vastuu

Eilinen harjoituksemme Katrin ja Antin kanssa sai minut pohtimaan ohjaajan työtä hieman uudelta kantilta. Ennen luulin, että näyttelemiseen verrattuna ohjaaja on harjotuksissa paljon enemmän oma itsensä. Eilisen jälkeen en ole enää niinkään varma. Samalla tavalla kuin näyttelijä käyttää roolia työvälineenään, huomasin myös itsessäni syntyvän kaksi varsin erilaista roolia.

Ensimmäinen rooli on ohjaamisen taiteellinen puoli. Taiteilijana ohjaajan katse on kylmä ja arvottava. En näe näyttelijöitäni niinkään ihmisinä, vaan ennenmin keinoina lihallistaa oma taiteellinen visioni. Tämä rooli vaatii ja haastaa jatkuvasti etsimään uusia puolia omasta näyttelijäntyöstä. Ilman ohjaajan taiteellista puolta näytelmältä puuttuisi yhtenäinen taiteellinen visio. Juuri tämän vision tuottaminen on ohjaajan ensimmäinen vastuu.

Pelkkä vahva taiteellinen visio ei kuitenkaan riitä tekemään hyvää ohjaajaa. Arvottavan ja kylmän katseen alla näyttelijän on vaikea etsiä rooliaan. Tämä koskee etenkin Runaria ja Kyllikkiä, sillä näytelmän käsittelemät tunteet ovat äärimmäisen herkkiä. Kun näyttelijä pelkää arvostelua, hän ei varmasti halua tuoda herkkyyttään esille. Tällainen arkuus on inhimillistä, ja juuri tämän vuoksi ohjaaja tarvitsee myös toisenlaisen roolin.

Ohjaajan toinen rooli on lempeän johtaja. Tämä puoli minussa ymmärtää tekijöideni inhimillistä puolta, ja ennen kaikkea sen, että teatteri on vain taidetta. Sen takia ei kannata repiä ihmisen sielua riekaleiksi tai viedä häntä unettomuuteen tai alkoholismiin. Joskus taiteellisesta visiosta pitää tinkiä, että ihmisten olisi helppo hoitaa oma tonttinsa. Johtajan roolissa minun vastuullani on, että kaikkien on mukava tulla ja lähteä harjoituksista. Ennen kaikkea olen vastuussa siitä, että näyttelijäni tekemä rooli ei seuraa häntä kotiin. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun käsitellyt tunteet ovat näinkin rankkoja.

Ohjaajan kaksi eri roolia ja vastuualuetta ovat jossain määrin keskenään ristiriidassa. Joskus taiteellinen puoleni käskee vaatimaan näyttelijöiltä enemmän kuin kannattaisi; Toisinaan taas säästään heitä liiaksi, sillä näytteleminen vaatii aina herkkyyttä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että
vain ristiriidat tekevät elämästä mielenkiintoista. Mitäpä sitä selviä asioita pohtimaan.

Tervetuloa kesällä Myllykoluun arvoimaan ohjaajan kaksoisroolia.

Antti Kilpijärvi

Ohjaaja nöyränä tarinan äärellä

Kuulin tässä taannoin suomalaisen elokuvan yhdeltä kirkkaimmista tähdistä eli Outi Mäenpäältä hienon tarinan näyttelemisestä. Mäenpää esitti tarinan Ylen ohjelmassa nimeltä Mestari. Vanha japanilaisen Kabuki-teatterin mestari oli jäämässä eläkkeelle. Hän oli erityisen tunnettu liikesarjastaan "Katso kuuta". Ennen viimeistä esitystään hän päätti opettaa liikkeen kahdelle oppilaalleen. Illan esityksen jälkeen innokas yleisö tuli kehumaan oppilaita. Ensimmäistä kehuttiin hänen kauniista ja taitavasta elehdinnästään. Toiselle ei kukaan sanonut mitään, mutta yksi katsoja mainitsi, että eipä ole tullut ennen katsoneeksi kuuta kesken esityksen.

Tarina kertoo mielestäni jotain hyvin olennaista teatterin ja sen esittämisen suhteesta. Itse ainakin toivon, ettei esityksen jälkeen minua tai näyttelijöitäni tulla kehumaan taidoistamme. En tee teatteria, jotta saisin tuoda esiin omaa taitavuuttani. Teatteria - ja taidetta yleensä - pitää tehdä ainoastaan tarinoiden takia. Näiden tarinoiden avulla voi koskettaa yleisöä, saada sen ajattelemaan ja parhaassa tapauksessa, jopa muuttamaan toimintaansa parempaan suuntaan.

Juuri tätä ajatusta Suomessa edustavat ennen kaikkea Kaurismäen veljekset. Heidän elokuviensa minimalistinen näyttelijäntyö tuo esiin vahvat tarinat. Kunnioitan tällaista nöyryyttä näyttelijöiden ja ohjaajan puolelta. Tästä kunnioituksesta johtuu myös yhdistyksemme nimi Arvottomat, jonka olemme ottaneet Mika Kaurismäen samannimisestä elokuvasta.

Ensi kesänä Myllykolussa tullaan näkemään nöyryyttä Runarin ja Kyllikin tarinan edessä. Kukaan ei kuitenkaan halua nähdä nöyristelyä, joten onneksi Jussi Kylätaskun tarina kertoo ihmisen raadollisuudesta röyhkeästi. Niin röyhkeästi kuin vain totuudesta voidaan kertoa.

Tarinan edessä nöyränä
Antti Kilpjärvi